Luin tänään Kotsarin, kuten aina sen saavuttua. Ilahduin Plokin nuorten lentopalloilijoiden menestyksestä suuresti. Tytöt ovat parhaasta päästä Suomen huippujen joukossa; sellainen saavutus on hatunnoston arvoinen.

Varmasti pojatkin nousevat samoille tasoille, ainakin toivon niin. On vaatinut paljon työtä nuorilta urheiljoilta, uhrautumista perheiltä, panostusta taustajoukoilta ja taitoa valmentajilta sekä innostusta seuratoiminnan ylläpitäjiltä. Kaikille osoitan onnitteluni!

Vanha kun olen, on tapanani muistella vanhoja. Lentopallo, tuo Ameriikoissa 1800-luvun viime vuosikymmenellä kehitelty laji rantautui aikanaan Suomeen. Alan liitto perustettiin Suomessa 1961, olympiakelpoinen lajista tuli Tokiossa 1964.

Ensikosketukseni lajiin sain opiskellessani maataloutta Mustialassa, alan opistotasoisessa sisäoppilaitoksessa v. 1988-89. Vuosi 1988 oli enemmän kunnon käytökseen opettavaa ja seuraavana, vanhemmalla vuosikurssilla urheilullista.

Koska sisätiloja lajin harrastukseen ei ollut ja vanhemman kurssin pojat halusivat talvellakin lentopalloa harrastaa, saivat nuoret veljet, kuten nuoremman kurssin oppilaita puhuteltiin, kunnian (ja velvollisuuden) pitää huolen siitä, että lentopallokenttä oli lumesta puhtaana joka aamu klo 7.00.

Joku nuorista veljistä sai töppäilyjensä jälkeen vanhojen veljien ao. virkamieheltä velvoituksen pitää kenttä puhtaana. Eihän sitä tiennyt, jos vaikka vanhat veljet haluaisivat aamutuimaan ennen tunneille menoa ottaa erän tai pari. Jos nuoren veljen töppäys oli erittäin pahaa lajia, määräys oli laajentaa lentopallokenttää kaksi metriä joka suuntaan! Kun kentän reunat olivat tallautuneet katsojien jaloista tiiviiksi, opetusta nauttiva hikoili riittävästi virkalakkinsa, halkaistun lentopallon kuoren alla ja tunsi varmasti syyn ja seurausten suhteet!

Itse en moista rangaistusta kohdannut, mutta hyvä, pikkusen kaikissa tilanteissa leuhkasti esiintynyt, kaverini kyllä. Tämäntapainen elämäntaitoihin opettaminen, siis kurinpito, oli käytössä upeassa opinahjossani. Opettajien ei tarvinnut kurinpitoon puuttua; semmoinen säilyi ”itsestään” Mustialassa.

Vanhaksi veljeksi tultuani pääsin itsekin tuntemaan talvilentopalloilun riemun kuutamon möllöttäessä taivaalla ja lumen narskuessa kenkien alla; oli kaiketi silloisella lentopallokentän vahtimestarilta jäänyt pinnan lakaisu tekemättä.

Tämmöisten muistojen jälkeen pitää onnitella putaalaisia lentopalloilijoita hienosta salista, semmoisesta monet seurat voivat vain haaveilla.
Jatkuvaa innostusta niin lentopalloilijoille kuin muillekin nuorison harrastusten parissa puurtajille ja puuhaajille laidasta laitaan!

Lassi Jämsén
etäalavekylläine