Eppu Normaalin kappaleessa ”Jee jee” on säe: ”Nyt olemme päässeet rockbusinekseen, nyt kävelemme kurkoina Epekseen. On askeleemme näin kepeä, kun tottelemme vain Epeä.”

Kepeä oli minunkin askeleeni, kun kävelin ensi kertaa jo silloin legendaariseen Epe’s Music Shopiin Tampereen Kuninkaankadulla kesällä 1978.

Kari ”Epe” Helenius oli perustanut levykauppansa kuusi vuotta aiemmin. Epellä oli hyvät verkostot ulkomaille, joten häneltä sai rockbändien tuontilevyjä, joita ei ollut muualla Suomessa myynnissä.

Maine kasvoi nopeasti ja Epe’s Music Shopista tuli eräänlainen nuorten pyhiinvaelluskohde. Toki Epen postimyyntikin oli vilkasta, mutta moni lähti satojen kilometrien päästä käymään Tampereella vain siksi, että sai kehua käyneensä Epeksessä.

Epe’s Music Shopilla oli sivun ilmoitukset nuorisolehdissä Suosikissa ja Soundissa. Suosikin kautta minäkin lankesin Epen pitkien levytarjouslistojen pauloihin.

Lopulta oli pakko nähdä se kaikkein pyhin. Olihan se nyt ihan toista päästä Epekseen asti kuin ostaa Jämsénin Heikiltä Mudrock-kasetti Keuruulla Käpin myymälässä. Myöhemmin huomasin, että on olemassa toinenkin Heikki Jämsén.

Epen myymälässä oli huumaava vinyylimuovin tuoksu. Tuntui kuin olisin heti kokenut jännittävän tuulahduksen kansainvälisestä rockmaailmasta.

Seisoin 16-vuotiaana pojanrääpäleenä puntti tutisten ihan oikeilla levyostoksilla. Hyvä kun uskalsin puhua mitään tylynnäköisille myyjille. Yritin koota itseni ja madaltaa pihisevää ääntäni näyttääkseni siltä, että onhan täällä ennenkin käyty. Ymmärrettäviä lauseita tuli sen verran suusta, että sain ostettua Status Quon ja Uriah Heepin kasetit.

Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt kiihkeä suhteeni Epe’s Music Shopin kanssa. Homma oli karata täysin käsistä Tampereella vietettyjen viiden opiskeluvuoden aikana. Epen taskuun hulahti iso potti opintolainaani.

Nyt ei ole enää Epen kauppaa eikä Suosikkiakaan. Epe sulki myymälänsä talvella, koska musiikkia ostetaan yhä enemmän netistä. Postimyyntikin loppui syyskuussa. Suosikki lopetettiin jo pari vuotta sitten.

Soundi vielä sinnittelee, mutta minulle sitä tulee enää kaksi numeroa. Tein itseni kanssa sovinnon, että olkoon nuoruus vihdoin ohi ja menköön Soundikin. Ei siinä ole enää luettavaa. Minä kuuntelen ihan muita bändejä.

Viimeinen pisara oli Soundin loistavalle toimittajalle Juho Juntuselle annetut potkut, jotka uusi päätoimittaja yritti tökerösti verhota yhdessä Juntusen kanssa tehdyksi sopimukseksi.

Rassu joutui panemaan seuraavan pääkirjoituksen kainaloon Juntusen vastineen, jossa tämä kiisti sopimuksen. Sellaisten puliveivareiden kanssa en halua olla missään tekemisissä.