Olen syntynyt vuonna 1962. Jatkosodan päättymisestä tuli silloin kuluneeksi kahdeksantoista vuotta. Se kuulostaa ihan uskomattomalta.
Mietitäänpä tästä hetkestä kahdeksantoista vuotta taaksepäin. Silloin oli vuosi 1999. Herttinen sentään, minähän olin ollut siinä vaiheessa Kotsarissa töissäkin jo seitsemän vuotta! Elämäni näytti siis aika lailla samanlaiselta kuin nytkin, paitsi lapset olivat pienempiä.
Mutta vain kahdeksantoista vuotta ennen syntymääni oli aivan toinen maailma. Minusta on silti aina tuntunut siltä, että sotaa käytiin joskus ammoisina aikoina, vaikka isä joskus kertoikin niitä juttuja.
1960-luvulla oltiin kuitenkin menossa jo hyvää vauhtia kohti hyvinvointivaltiota, eikä arjessa ollut jäljellä mitään, joka olisi jäänyt lapsen mieleen ankeana muistona sotavuosien kurjuudesta. Siinä yksi käytännön esimerkki itsenäisyytensä säilyttäneen, 100-vuotiaan Suomen menestystarinasta.
Jälkipolville sodan tunnemaisema on mustavalkoinen, koska silloin otettin mustavalkoisia kuvia. Monet vierastivat Rauni Mollbergin Tuntematonta sotilasta siksi, että se oli värillinen. Nytkin katsomme joka itsenäisyyspäivä ”sitä oikeaa”, mustavalkoista Tuntematonta, eikä vuoden 1985 väriversiota.
Muutamat sodanaikaiset värikuvat tai värilliset filmit luovat outoa tunnelmaa, koska ne tuovat sodan lähemmäksi meidän aikaamme. Kaikki näyttää todellisemmalta, ihan kuin voisimme olla itsekin siellä.
Lapseni eivät jaksa suin surminkaan katsella mustavalkoisia filmejä. Heidän mielestään ne näyttävät ankeilta ja aataminaikuisilta. Niissä puhutaankin ihan hassusti.
Itse olen katsellut yhä hyvinkin mielelläni vanhoja kotimaisia elokuvia. Niiden parissahan minä vartuin, kun vanhemmat niitä aina vahtasivat. Kaksi sukupolvea pystyivät kohtaamaan toisensa vielä siinä vaiheessa.
Samaan aikaan alkoi kuitenkin sukupolvien kuilu jo raottua, sillä 70-luvulla rock vei väistämättä nuoren miehen, ja vieläpä se raskaampi osasto. Siihen kyytiin ei vanhemmista enää ollut jakamaan yhteisiä viihdekokemuksia.
Ehdin kuitenkin saada kotoa tarpeeksi eväitä myös vanhemmasta tanssimusiikista, joten olen siinäkin aikakausien rajalla.
Otetaan vaikka Georg Malmsténin laulamat ”Pennitön uneksija” ja ”Äänisen aallot” tai lähempää omaa aikaani Esa Pakarisen verraton ”Rapurallaa” sekä Erkki Junkkarisen vihellyshitti ”Kappale kauneinta Suomea”. Nekin ovat luoneet minulle rakasta äänimaailmaa, joka on aidosti suomalaista, väreillä tai ilman.