Näin kommentoi Matti Simula (SK/1-2018) alkoholilain muutosta. Lempparipakinoitsijani Jukka Ukkola pohti asiaa samassa lehdessä logistiikan kannalta. Koska juomat ovat entistä väkevämpiä, mäyräkoiran kotiin kantamista tulee 17,2% vähemmän alkoholilitraa kohti. Koska juomissa on toisaalta suurin osa humaltumisen kannalta turhaa vettä, todellinen helpotus on vain 0,84 %!

Tuossa ilojuoma-asiassa ollut vuosien aikana yhtä ja toista ihmeteltävää. Olutta on maisteltu ja siitä hieman humalluttu jo vuosisatoja Suomenniemelläkin. Turun ja muinaisten muidenkin linnojen sotilaat saivat litratolkulla olutta päivässä juodakseen? Linnanherrat ja muu ylimystö nauttivat tietysti viinejä ja muita jalompia juomia.

Kuvalehteä lukiessani aloin muistella nuoruuteni nautintojuomailmiöitä. Täyttäessäni 12 vuotta tuli käyttöön viinakortti. Kortin sai anomuksesta käyttöönsä luotettavaksi tiedetty täysi-ikäinen henkilö nimismieheltä. Sitä näyttämällä sai Alkon lähimmästä myymälästä muistaakseni kaksi pulloa kerralla.

Kun lähin myymälä oli Äänekoskella, oli ymmärrettävää, että ”yrittäjät” havaitsivat markkinaraon. Korpien kätköön purojen varsille alkoi nousta tuotantolaitoksia niin Alavekylälle kuin muillekin kylille. Korpirojun menekki oli taattu: Putaan pontikka taisi nousta maakunnalliseen maineeseen.

Löysimme mustikkametsässä ollessamme tehtaan mekin. Nimismiehelle siitä piti kertoa mukanamme olleen tomeran naisen vaatimuksesta arvattavin seurauksin!
Lentävät, siis Liikkuva Poliisi, jahtasivat iltamapaikoilla pontikkaa epäiltyjen henkeä haistellen. Näin, kun virkavalta alkoi tivata naapurin pojalta, kuka on keittänyt taskusta löytyneen pullon sisällön. Ei kaveri sitä tiennyt.

Kaksi poliisia otti pojan väliinsä ja kolmas alkoi nyrkillä pätkiä muistamatonta. Ei muisti siitä parantunut.
Kun Lentävä seuraavan kerran tulivat Lottalaan ja menivät sisälle kahville, niin pojat irrottivat poliisien Popedan tulpan, pudottivat pienen pultin moottoriin ja kiersivät tulpan takaisin! Tarina ei kerro, mitä sitten tapahtui.

Kiljua keitettiin ja sitä liikkui juhlapaikolle. Kolina, Eau de Cologne kelpasi suurimpaan tuskaan. Muistan, kun kotipihallamme sukulaismies iski kolinapullon kaulan poikki ja kallisti pulloa ääntä kohti. Isäni kysyi: ”Minkä tähe sinä tuota juot?” Vastaus kuului: ”Pirtu siinä o peäaineena!”

Osuuskaupassa myytiin kolinaa isoissa pulloissa ja kauppa kävi. Juomalla oli lempinimi, Punakorkkinen. Kun alan miehet menivät kauppaan ja sanoivat: ”Soako par pottua punakorkkista?”, kauppias kiikutti heti pullot pöytään.

Itselläni oli ilo toimia syksystä 1965 työnantajayritykseni johtokunnan hovihankkijana 10 litran kertaostoon oikeuttavalla yrityskortilla. Pääjohtajan sihteeria, joka oli minut moiseen hommaan määrännyt, toi listan tarvittavista juomista. Kyllä siinä vähän kahden pullon ostajat ihmettelivät, kun myyjä lastasi laatikkoon pullon toisensa jälkeen!

Viinavirkaa kesti vuoden 1970 alkuun. Uusi alkoholilaki vuonna 1969 lopetti viinakortit ja vapautti keskioluen ruokakauppoihin, mikäli kuntapäättäjät kunnissaan sallivat. Kuivia kuntia tuli jokunen. Nyt seurasi tämä 0,8 prosenttiyksikön vapaus. Kaupoille saattaa seurata myynnin lisää. Sen aika näyttää. Myös sen, milloin saadaan viinit ruokakauppaan!

Arvelen, että suomalaiset ovat niin valistuneita ja tolkun väkeä, että ainakin 96 % Kotsarin lukijoista tietää, että viina on viisasten juoma. He osaavat katsoa, mitä kurkustaan kulauttelevat.

Toki on aina niitä, joille liika on liikaa ja kohtuus liian vähän! Nähtäväksi jää kuinka vapauden kanssa käy?

Etäalevekylläine
Lassi Jämsén