Minä rakastan musiikkia. Viime vuosien huviani on ollut laatia musiikkipalvelu Spotifyyn listoja, joihin lajittelen suosikkihittejäni julkaisuvuoden mukaan. Listahittien lisäksi kuuntelen musiikkia laidasta laitaan.

Minuun uppoaa niin ruotsalaista äijämetallia soittava Mustasch kuin trooppiseen maisemaan palmupuiden katveeseen vievä iloinen tropical housekin sekä iskelmävivahteista indierockia esittävä Litku Klemetti.

Musiikki on auttanut minut monesta vaikeasta paikasta.

Kirjoitin kandidaatintutkielmani metalcorebändi Sonic Syndicaten yhden albumin voimalla ja graduni tuskastelin läpi vuoden 2018 listahittien tahdissa. Jos on aika kirjoittaa jotain, laitan yleensä tunnelman mukaisen musiikin soimaan ja sanat alkavat soljua kuin itsestään.

Pidän myös itse musiikin tekemisestä, vaikka siinä en oikeasti hyvä olekaan.

Nuorempana olin mukana ala-asteen juhlakuorossa, tarvoin iltaisin pimeässä kotiin kymmenen vuoden ajan kansalaisopiston pianotunneilta ja pikkuveljeni kanssa kävimme yhden talven verran kansalaisopiston bändikurssilla. Jyväskylässä lauloin useamman vuoden opiskelijakuorossa sopraanona.

Kuulen, kun euroviisuedustajaehdokkaat laulavat kappaleensa nuotin vierestä ja pysyn pelikonsolin rumpupelissä hyvin rytmissä, mutta sen pidemmälle ei lahjakkuudellani pötkitä.

Joskus haaveilin hiljaa mielessäni musiikkiurasta, mutta iän karttuessa olen ymmärtänyt, että osaamiseni ei riitä siihen ja samalla myös motivaationi musiikin harrastamiseen on kadonnut.

Nykyään vaatimukset ovat kaikessa niin kovat ja tuntuu, että jos jossain ei ole huippuhyvä, siihen ei kannata panostaa aikaresurssejaan. Se on kuitenkin hyvin väärin ajateltu.

Meidän jokaisen pitäisi tehdä enemmän sitä, mistä nautimme. Vaikka olisimme siinä kuinka surkeita. Koska ei sillä lopputuloksella ole niin väliä, vaan sillä, mitä tekeminen meissä itsessämme aiheuttaa.

Laulakaamme siis lempikappaleidemme tahdissa tai tanssikaamme kaikkien rasittavimpienkin rallien tahdissa, jos se vain tekee onnelliseksi.

Muistan, kun jonain pimeänä aamuyön tuntina valitsin itselleni laulettavaksi Mantan karaokessa Sokka irti -kappaleen. Räpätähän minä nyt en ainakaan osaa, mutta niin vain juhlakansa tanssi onnettoman sanailuni tahtiin.

Siinäpä se. Ei sillä taidolla niin väliä, vaan tunteella.