Jokin aika sitten minua tuli vastaan kaksiosainen kuva, jonka vasemmalla puolella oli kuva 1900-luvun alkupuolelta pariskunnasta, jolla oli päällään tyylikkäät vaatteet: miehellä puku ja naisella mekko ja hattu.

Oikealla oli kuva julkkispariskunnasta, joka varmaan pitäisi tunnistaa jos olisi valveutunut kansalainen. Naisella oli päällään aluskorsetti ja verkkarit, miehellä löysät housut ja huppari.
Kuvatekstissä luki ”jokin on mennyt pahasti pieleen”.

Vaikka nykyajan mukavuuksista nautinkin kovasti, aina välillä haaveilen elämästä jollakin toisella vuosikymmenellä.

Tällä hetkellä nautiskelen brittiläisestä Downton Abbeysta, sarjasta, jossa seurataan kuvitteellisen aatelissuvun ja sen palvelijoiden elämää 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Tuona aikana toki kärsittiin monista epäkohdista. Sarjassa perheen tyttären päädyttyä monien vaiheiden kautta aikakauslehden omistajaksi kohtaa hän suuria ongelmia, sillä eihän nainen voi olla lehden teosta vastuussa!

Tuona aikana en siis olisi voinut tätä työtä tehdä tällä vapaudella kuin nyt, noin pienenä esimerkkinä.

Silti jollain tavalla kaipaan monia asioita, joita sarjassa esitetään. Toisten ihmisten ja perinteiden kunnioitus, joka päivä viimeisen päälle hiotut kampaukset ja kohteliaat käytöstavat voisivat jossakin määrin olla elossa vielä tänäkin päivänä.

Yksilönvapauden ja valinnan mahdollisuuksien lisääntyminen on tärkeää historiallista kehitystä, mutta samalla monet mielestäni arvokkaat asiat ovat murentuneet.

Perheen ja suvun merkitys on vähentynyt, monista ennen hyvin intiimeistä asioista on tullut julkista viihdettä sekä rahan ja kulutuksen merkitys onnen lähteenä on korostunut.

Muoti muuttuu ja yleensä siihen suuntaan, mitä enemmän paljastaa, sitä kauniimpi on. Vaatteet ovat jo kaupasta ostettuna revittyjä ja kuluneita. Mitä mahdottomampi yhdistelmä, sen parempi.

Arvostan nykyajassa koko ajan, hitaasti mutta varmasti, lisääntyvää suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan, pyrkimystä tasa-arvoon, vapautta valita miten elämänsä viettää ja erilaisten arvojen rinnakkaista olemassaoloa.

Ehkä minäkin olen vain valtavirran oikku, jonka on mahdollista kihartaa hiuksensa ja käyttää pottahattua juuri siksi, ettei nykyaika pakota meitä mihinkään tietynlaiseen muottiin.

Parempi siis onkin, että jokainen saa pukeutua miten haluaa. Ehkä minäkin omalla toiminnallani vain toteutan nykyihmisen syvintä tarvetta, erottautumista toisista ihmisistä.