Muuttaminen on mukavaa puuhaa. Niin hauskaa, että jokaisen muuton jälkeen kiroaa, että nyt ei muuteta vähään aikaan. Niin sitä elämäntilanteet kuitenkin muuttuvat, että aina uudelleen ja uudelleen täytyy pakata omaisuutensa ja vaihtaa asuinpaikkaa.

Ehdottomasti suurin muutos oli silloin, kun muutin ensimmäistä kertaa eläessäni lähtiessäni opiskelemaan Jyväskylään. Silloin muuttaminen oli jännittävää ja hauskaa. Vanhempien kanssa ostettiin uusia huonekaluja ja vanhat tutut saivat uuden ympäristön.

Jyväskylässä olen muuttanut kolme kertaa kaupungin sisällä. Ihmetystä herätti viime kerralla se, kuinka paljon tavaraa mahtuu 56 neliöön ja pieneen varastokoppiin. Sitä sotkua setviessä nimittäin kului yli viikko, kun tavaraa piti viedä neljään eri paikkaan satojenkin kilometrien päähän.

Isosta osasta omaisuutta täytyi sen melskeen keskellä luopua. Silloin ei podettu hitustakaan luopumisen tuskaa. Se urakka oli sen verran iso ja muuttoporukassa epätoivoa herättävä, että ostohalut ovat kummasti vähentyneet monen tuoteryhmän kohdalla.

Taas ollaan siinä pisteessä. Tuttu paku on varattu ja alustava muuttopäivä sovittuna. Tällä kertaa tavaraa on huomattavasti vähemmän siirrettävänä, mutta jotenkin tuntuu siltä, että muutama kirosana saattaa päästä ilmoille tässäkin projektissa. Osa Jyväskylän yksiöni tavaroista kun muuttaa sijaintinsa pääkaupunkiseudulle ja osa Pihtiputaalle perintönä pikkuveljelle.

Kyllähän tuo mielikin on jo hieman haikeana. Keski-Suomen mäkiset maisemat jäävät ensimmäistä kertaa taakse ja aloitan elämän ison kaupungin tyttönä. Ihan vieraille kulmille ei tarvitse kuitenkaan lähteä, kun asuntokin on jo tuttu ja Vantaan pikkuteitä on koluttu paikallisliikenteen kyydissä. Tällä kertaa muuttamisessa on taas kuitenkin ihan erilaista jännitystä mukana, kun asuinympäristö muuttuu niin paljon.

Pihtipudas ei unohdu, sillä tulen tekemään edelleen toimittajan töitä keväällä ja kesällä. Välimatka on nyt vain hitusen pidempi, mutta kyllähän tuo Onnibussi kulkee nelostietä pitkin kohtuullisen nopeasti. Jyväskylässä vietetty aika vähenee kyllä kovasti, mutta jos vanhat merkit paikkansa pitävät niin ainakin keskussairaalan päivystyksessä tulen vielä aikaa viettämään.

Muutokset ovat ristiriitaisia. Uuden kynnyksellä oleminen kutkuttaa vatsanpohjassa, mutta vanhasta luopuminen surettaa ja hieman pelottaakin. Toivon kuitenkin, että pääkaupunkiseutu tarjoaa minulle mahdollisuuksia monenlaiseen työntekoon ja sen jälkeen voin palata kotiseudulleni. Helsinkiin en nimittäin aio jäädä.