Pidän TV-sarjojen katselusta. Niiden tarinat vievät minut mennessään ja ovat vieneetkin minulta yhteensä satoja tunteja.

Katson monenlaisia sarjoja: minuun uppoavat niin komediat, historialliset draamat, teinisarjat kuin eeppiset fantasiatarinatkin.

Tykkään katsoa myös elokuvia, mutta ennen kaikkea minua kiehtovat sarjat, koska niiden aikana pääsen kunnolla ajan kanssa tutustumaan hahmoihin ja tarinan maailmaan.

Olen oppinut paljon historiasta, ihmisluonnosta ja yhteiskunnallisista olosuhteista katsomalla erilaisia sarjoja. Herkkänä ihmisenä olen samaistunut tarinoihin niin että olen nauranut, itkenyt, ollut vihainen, surullinen ja riemuissani. Kertomukset välittävät erilaisia ihanteita ja maailmankuvia, mutta kun pintaa raaputtaa, voi melkeinpä kaikista löytää samankaltaisen sanoman.

Raastavat tarinat syntyvät siitä, kun ihmiset ovat täynnä vihaa, kaunaa ja ahneutta ja he siirtävät tuskansa eteenpäin muille ihmisille. Varsinkin teinisarjojen päähahmohan on usein epävarma, väärinymmärretty poika, jota kohdellaan kaltoin.

Fantasiasarjoissa urheat päähahmot taistelevat vääryyttä vastaan, mutta huomaavat taisteluiden tiimellyksessä hukanneen itsensä ja ylevät arvonsa.

Historiallisissa draamoissa toiveikkaat nuoret naiset oppivat paikkansa jäykän yhteiskuntajärjestyksen ansiosta.

Tarinoista voi oppia sen, että maailma on kova ja on käytävä urheasti taisteluita toisensa perään päästäkseen elämässä eteenpäin, mutta siltikään lopputulos ei välttämättä aina ole se toivottu.

Tämän kaiken karuuden alta paljastuu kuitenkin yksi kaikkia kertomuksia yhdistävä teema. Me ihmiset haluamme tulla nähdyiksi ja kuulluiksi omina itsenämme. Me haluamme rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Toiset ihmiset, heidän lämpönsä ja rakkautensa on lopulta homo sapiensille se kaikkein tärkein asia.

Draamoissa ja komedioissa tarinaan luodaan konfliktia usein sillä, että hahmo ei ymmärrä, mistä toinen puhuu ja tulkitsee sanotun kaikkein pahimmalla mahdollisella tavalla. Hahmot lisäksi usein tuskailevat salaisuuksiensa ja piilotettujen tunteidensa kanssa, kun eivät uskalla puhua niistä ääneen syyllisyyden, pelon tai häpeän takia.

Toinen yhteinen teema monissa tarinoissa onkin se, että avoimuus ja puhuminen kannattaa aina. Piilotettu ja häpeily luo entistä sekavamman sotkun, jonka selvittely käy aina kivuliaammaksi.

Eivätkös nämä olekin ihan hyvät eväät elämään? Pidetään huolta toisistamme ja ollaan rehellisiä. Ihan hyvin käytetyt sadat tunnit siis!