Kun tämä lehti ilmestyy, meikäläisellä on jännät paikat. Luvassa ovat nimittäin vähän erilaiset kesäseikkailut. Torstaina alkaa matkanteko ja perjantaina minun pitäisi olla Kroatiassa.

Vietän siellä miltei kaksi kuukautta vapaaehtoistöitä tehden. Työtehtäväni ovat sielläkin kirjoittaminen ja valokuvaaminen, sillä mihinkäs viestintäihmisen alku kamerastaan pääsisi.

Lisäksi voin varmaan paljastaa jo, että jatkan loppukesästä näille sivuille kirjoittelemista. Olen siitäkin aika innoissani.

Osallistuin muutama viikko sitten lähtöseminaariin, jossa meille Jyväskylästä vapaaehtoistöihin lähteville kerrottiin viime hetken vinkkejä reissuun liittyen.

Puhuimme muun muassa kulttuurishokista ja siitä, kuinka sitä voi käsitellä vieraassa paikassa.

Vieressäni istui vietnamilainen tyttö, joka on opiskellut Suomessa useamman vuoden ajan. Hän kertoi kokemuksistaan Kreikassa, jossa koki kulttuurishokin ja hänelle tuli koti-ikävä — Suomeen.

Tyttö kertoi, kuinka aluksi Suomeen tullessa tuntui oudolta, kun kaikki eivät koko ajan kyselleet ”mitä kuuluu” ja ”kuinka voit”. Mutta ajan myötä hän oppi arvostamaan sitä. Että suomalaiset puhuvat silloin kun tarvitsee.

Käydessään kotimaassaan hän koki vieraantumista, kun ihmiset puhuivat paljon, mutta eivät välttämättä tarkoittaneet sanojaan tai olleet kiinnostuneet vastauksesta.

Kirjoitin tästä aiheesta tällä palstalla joskus vuosia aiemmin. Siitä, kuinka me suomalaiset emme kykene kevyeen jutusteluun. Vietnamilaiset tytön sanat saivat ajattelemaan asiaa uudelleen. Siinä voi olla syynsä.

Ehkä me suomalaiset emme kysy kysymyksiä, joiden vastauksia emme halua kuulla. Mutta sitten kun kysymme, haluamme oikeasti tietää. Se on mielestäni arvostettavaa aitoutta.

Seminaarissa meidän piti myös osallistua ryhmätehtävään, jossa porukka jaettiin kahtia. Toiset olivat eksperttejä ja toiset tietyn kulttuurin edustajia.

Tähän keksittyyn kulttuuriimme kuului, että uusia ihmisiä piti tervehtiä suutelemalla oikealle olkapäälle. Lisäksi toiselle puhuminen ilman koskettamista oli epäkohteliasta.

Jos puhuminen on hankalaa, koskettaminen se vasta onkin. Kun menimme suorittamaan tehtäväämme, jännitin oikeasti.

Sillä koskettaminen on meille niin vierasta. Henkilökohtainen tilamme on vähintään puoli metriä.

Tähän kuitenkin toivoisin pientä muutosta. Uskallusta halata ystävää, kätellä työtoveria, taputtaa tukea tarvitsevaa.

Se ei ole helppoa, koska itsellenikin ajatus tuntuu hankalalta. Mutta en koskaan ole ollut pahoillani, jos joku on halannut minua.

Tuskin olisi hänkään, jota sinä haluaisit halata.