En tarkalleen muista, miten päätin edellisen pakinani. Ymmärsin tuolloin kuitenkin olla jättämättä lopullisia hyvästejä, koska jätin mielessäni avoimeksi mahdollisuuden, että palaisin vielä kirjoittamaan tähän lehteen. Ja täällä minä taas olen, ties kuinka monennen kerran!

Viime kerrasta on aikaa ja tässä välissä on ehtinyt tapahtua paljon. Olen muuttanut Vantaalle, kirjoittanut graduni loppuun ja valmistunut maisteriksi. Vastaanottanut tieteelliseltä seuraltani palkinnon tekeleestäni ja pohtinut maailman menoa.

Kun ei ole ollut opintoja tai palkkatyötä vaivoina, on ehtinyt lukea, kuunnella ja ajatella aika paljon.

Ihmetellä elämää pääkaupunkiseudulla. Maalaistyttö on välillä meinannut olla vähän hukassa, mutta aina on lopulta perille päästy.

Aiemmissa pakinoissani vertailin Jyväskylän kaupunkieloa Pihtiputaan elämään, mutta nyt kontrasti on vieläkin suurempi.

Tällä hetkellä minulla on alle kahden kilometrin matka kahteen eri ostoskeskukseen. Voin matkustaa kotoani bussilla ja junalla haluamiini paikkoihin. Minulle sanotaan, että et ole täältäpäin, kun puhut tuolla tavalla. Isot muutokset koettelevat ja pistävät ajattelemaan uudella tavalla.

Pääkaupunkiseudulla yksi silmiinpistävä ero muuhun Suomeen verrattuna on räikeämpi eriarvoisuus. Huono-osaiset kerääntyvät kuluttamaan aikaansa rautatieasemalle ja sliipatut pukumiehet kiitävät salaman lailla metron liukuportaissa. Monilla on hirveä kiire eteenpäin, kaikilla kuitenkaan ei.

Kaikkea tätä ihmetellessä ei osaa olla kuin kiitollinen omasta asemastaan. Kaikesta siitä hyvästä, joka on itselle suotu sekä siitä vapaudesta, joka ei pakota juoksemaan metron liukuportaissa ihan niin lujaa.

Kerrostalomme vieressä on metsä. Mennessäni lähimmälle juna-asemalle kuljen polkuja, väistelen havupuun oksia ja varon astumasta puunjuurien päälle.

Silti minulla on ikävä luontoon, isoon metsään.

Haluan tuijottaa auringonlaskua, joka heijastuu tyynen järven pintaan. Haluan astella poluilla, joiden reunoilla ei ole karkkipapereita.

Haluan nauttia hiljaisuudesta, enkä herätä alinomaa karuun todellisuuden, johon pääni yllä kaartavat lentokoneet minut saattavat kone toisensa perään.

Odotan innolla sitä, että pääsen tekemään töitä yhdessä teidän kanssanne. Toivon, että kaikkia kevään ja kesän tapahtumia ei peruta koronaviruksen takia.

Minulla on ollut ikävä Pihtiputaan ja Kinnulan tapahtumissa kiertämistä ja keskusteluja teidän kanssanne. Pian on niiden aika.

Nähdään taas!