Kuinka usein onkaan perhesurmien, kouluampumisten tai muiden vastaavien murhenäytelmien jälkeen jouduttu iltapäivälehdistä lukemaan naapurien siunailua siitä, miten jotain näin kauheaa on voinut päästä tapahtumaan, kun ei siitäkään ihmisestä olisi voinut ikimaailmassa uskoa.
Minun puolestani toimittajat voisivat jättää naapurikierrokset väliin. Sellaisten haastattelujen informaatioarvo on lähes aina nolla, sillä mitäpä naapurit loppujen lopuksi tietävät toistensa asioista.
Moni voi kyllä luulla tietävänsä, vaikka yhteydet naapuriin rajoittuisivat satunnaiseen moikkailuun ja muutaman sanan vaihtoon postilaatikolla. Sen perusteella ei voi kukaan päätellä, mitä perheessä tapahtuu, kun ulko-ovi suljetaan.
Sitten kun jotakin kauheaa sattuu, naapureilta saadaan lehtiin niinkin valaisevia lausuntoja kuin että “aina se mukavasti jutteli, kun kävi tupakalla” tai “ihan tavallinen perheenisä se oli”.
Toki ovien takana asuu enimmäkseen tavallisia perheitä arjen pikku murheineen ja riemuineen, mutta joskus kyse on paljon suuremmista asioista.
Jos mieli on mennyt täysin mustaksi, siitä ei ainakaan ruveta puhumaan muille roskapussia vietäessä. Ahdistuksesta eivät ole välttämättä perillä omat sukulaisetkaan.
Samaan asiaan ovat myös viisaammat havahtuneet. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kehittämispäällikön Minna Piispan mielestä perhesurmauutisissa ei saisi korostaa sitä, kuinka yllättävä tapaus oli. Tekoja ei saisi myöskään selittää liian yksinkertaisilla syillä, sillä silloin tapauksia ei osata ehkäistä jatkossakaan.
Minna Piispa korostaa, että surmatapausten ennaltaehkäisemiseksi lehtijutuissa olisi avattava taustoja ja kerrottava ennen kaikkea siitä, etteivät perhesurmat tapahdu yllättäen, vaan takana on useamman vuoden ongelmavyyhti.
Naapurien on tietysti vaikeaa puuttua toistensa asioihin. Pitäisikö vaikka tehdä lastensuojeluilmoitus? Joskus se on aiheeton ja perhe saa syyttä kärsiä. Joskus on ollut liian myöhäistä, kuten vuodentakaisessa Eerika-tytön rääkkäystapauksessa.
Vastuu on kuitenkin ennen muuta perheenjäsenillä itsellään ja heidän sukulaisillaan. Apua on herättävä hakemaan mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään.
Monta perhesurmaa olisi voitu välttää, kun tekijä olisi saanut ajoissa suunsa auki, mutta kun se on niin vaikeaa.
Surmaajat ovat useimmiten miehiä. Taas kerran tullaan miesten puhumattomuuteen. Miksi pitää panna mieluummin perhe hengiltä kuin puhua asiat selviksi? Ei vain voi käsittää.