Eppu Normaalin Mikko Saarela kuvasi otsikossa lainatussa kappaleessa aika osuvasti tasaisen tappavaa suomalaista elämänmenoa.
Suomi on onneksi kovasti erilainen kuin yli kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin tuo laulu tehtiin. Enää ei voi väittää, että ”oli seurat, sirkus taikka huumoria hurttia, on naamat kuin ois syöty yoghurttia”.
Ainakin eteenpäin on menty, ja nyt uskalletaan pitää yhä useammin julkisesti hauskaa ja olla hyvällä tuulella ilman että leimautuu hulluksi, homoksi tai ulkomaanpelleksi. Sitä tiukemmin pistää silmään, jos jossakin yrmyillään. Olen ihmetellyt telkkarimainosta, jossa kaupataan laktoositonta maitoa. Se on ollut yllättävän ärsyttävä.
Mainoksessa menee kaikki heti pieleen, kun jääkaapin oven avaa sänkinaamainen, jotenkin pirulliselta näyttävä tyyppi, joka alkaa huutaa televisiota katsoville lapsilleen rumalla ja uhkaavalla äänellä.
Isä on pillastunut siitä, että hänen laktoositonta maitoaan on juonut joku muukin, jolla ei ole laktoosi-intoleranssia. Hän tehostaa kiukkuaan vatkaamalla maitotölkkiä vimmaisesti. Lapset kuikkivat sohvatyynyjen välistä, mutta ovat viisaasti hipihiljaa, ettei vain tule tölkistä otsaan.
Mainostoimistolla tai varsinkaan maidon valmistajalla on tuskin tarkoituksena saada katsoja huonolle tuulelle, mutta niin siinä ainakin meillä kävi. Minua ei kiinnosta ostaa mitään, johon liittyy noin ikävä ihminen.
Kuten presidentti Kekkonen tiesi sanoa, niin on miltä näyttää. Hyvän ja huonon ilmapiirin ero on huikea. Se on tullut mieleen myös istuessani Pihtiputaan ja Kinnulan kunnanvaltuustoissa.
Pihtiputaalla on jo vuosia pidetty jopa ihmeellisen hyvähenkisiä valtuuston kokouksia, joissa ei ole tarvinnut riidellä mitättömyyksistä.
Sen sijaan Kinnulassa elämä tuntuu olevan yhtä itkua ja hammasten kiristystä. Välillä tuntuu, että valtuutetuilla ei ole oikeasti itkukaan kaukana, kun draamaa paisutetaan äärimmilleen ääni paatoksesta väristen.
Valtuuston touhu tuntuu sitäkin typerämmältä, kun kinnulalaiset ovat muuten niin mukavaa ja mutkatonta, helposti lähestyttävää väkeä.
Totta kai kokousten toivoisi olevan mieluummin värikkäitä kuin tylsiä, mutta jotain rajaa siinäkin. Kinnulassa on ruvettu takertumaan kummallisiin lillukanvarsiin ja vähän joka asiasta näyttää löytyvän pilkunviilaamista.
Olen huomannut olevani itsekin pahalla päällä, kun lähden Kinnulasta valtuuston julmistelujen jälkeen. Siellä tuntuvat riitelevän miehet eivätkä vain asiat.