Enää neljä numeroa Urheilulehteä. Sen jälkeen sitä ei enää ole. Hautajaiset ovat juhannuksena.

Urheilulehti olisi täyttänyt ensi vuonna kunniakkaat 120 vuotta. Se on maailman toiseksi vanhin yhä ilmestyvä urheiluaiheinen lehti kaksi vuotta vanhemman italialaisen La Gazzetta dello Sportin jälkeen.

Olen surullinen, enkä ole varmasti ainoa. Eniten sieppaa se, että Urheilulehden tappoi lehden ainoa kilpailija Urheilusanomat, eli entinen Veikkaaja, jonka historialla on toki myös oma sijansa vakioveikkaajien sydämissä. Nykyisin Urheilusanomat kuuluu Ilta-Sanomien mediaperheeseen.

Olen niin urheiluhullu, että olen tilannut toistakymmentä vuotta kumpaakin lehteä, enkä ole siinäkään suhteessa ainoa. Molemmat ovat erinomaisia, kovalla ammattitaidolla toimitettuja lehtiä.

Mutta nyt on kirves heilahtanut, ja kaikki johtuu kylmän viileästi rahasta, mistäpä muustakaan. Urheilulehti ohitti kolme vuotta sitten Urheilusanomat levikkikisassa, joten Urheilusanomien julkaisija Sanoma päätti raivata kilpailijan tieltään. A-Lehdet suostui myymään, koska heille on kuulemma tullut uusia sisältöjä.

Tympeintä oli tapa, jolla päivänselvää lehden tappamista yritettiin taas kerran verhota kahden lehden yhdistymiseksi. Juuri niin väitettiin heti tuoreeltaan Ilta-Sanomien jutussa, jossa puhuttiin muka ”uudesta tuotteesta”.

En voi käsittää, kuinka tyhminä meitä lukijoita pidetään. Ei siinä mitään yhdistytä, sillä Urheilulehdestä ei jää kynän pätkääkään Urheilusanomien puolelle. Yhtään toimittajaa ei siirry Urheilusanomiin, ainoastaan Urheilulehden lukijat yritetään kaapata sinne.

Ja miksi Pihtiputaan oma poika Tahko Pihkala olisi kääntynyt haudassaan? Siksi, että hän oli joitakin vuosia Urheilulehden julkaisijana ja toimittajana 1910-luvun taitteessa.

Melkein 120-vuotiaan lehden kunniakas historia ei paina mitään, kun bisnestä tehdään härskeimmillään. Jos minulta kysytään, lehden nimeksi olisi pitänyt jättää Urheilulehti.

Tokihan samanlaista huijauksen makua on ollut lehtikauppojen yhteydessä maailman sivu. Terhakan nuorisolehden Helpin taru loppui 70-luvulla, kun megaturbojättiläinen Suosikki nielaisi sen sumeilematta kitaansa, vaikka muka yhdistymisestä puhuttiin.

Itse tilasin Suosikkia, joten tuo temppu ei minua silloin hirveästi hetkauttanut. Olin tyytyväinen, kun Mauri Kunnaksen hirmu hauska sarjakuva Nyrok City siirtyi Helpistä Suosikkiin, mutta markkinatalouden raa’at lait tunnistin silti heti.