Pihtipudas ja Kinnula tunnetaan pontikkapitäjinä. Näin minulle kerrottiin, kun olin muuttamassa pohjoiseen Keski-Suomeen.

Parin vuoden takaiset huhut ovat osoittautuneet hölynpölyksi. En ole nähnyt paikallista pontikkaa missään.

Seutu tuntuu melko selväpäiseltä. Sisä-Suomen Poliisilaitoksen tuoreen tilaston mukaan Pihtiputaalla on tavattu alkuvuoden aikana vain 11 pahasti päihtynyttä ihmistä ja Kinnulassa yksi.

Alkoholi ei pihtiputaalaisia kiinnosta. Ymmärtääkseni Pihtiputaalla ei ole edes käytössä olevaa oluthanaa. Shelliltäkin se katosi pari kesää sitten, kun janoisia ei ollut tarpeeksi tyhjentämään tynnyriä.

Pontikka voisi olla Pihtiputaan matkailuvaltti. Syy on selvä. Pontikasta on tulossa seuraava lähiruokatrendi. Maaseudun ruokakulttuuri on ollut muodissa viime vuodet.

Tähän asti kulinaristit ovat käyneet läpi isoäidin keittokirjaa ja luonnonyrttejä. Nyt on aika isoisän keittokirjalle ja korpikuusen kyynelille. Ihmiset haluavat rouhean aitoja ja harvinaisia herkkuja. Sitä pontikka parhaimmillaan on.

Kävin viikonloppuna Helsingissä ja huomasin, että pontikkaa oli tarjolla monessa (laillisessa) ravintolassa. Kaupallisesti pontikkaa valmistetaan muun muassa Kiteellä, Tyrnävällä, Alajärvellä, Anttolassa ja Hollolassa.

Pontikalla tarkoitan nyt kaikkia kansanomaisia tisleitä, joita valmistetaan rukiista, perunasta, marjoista tai vaikka sahdista. Meksikolaisten tequila ja italialaisten grappa muistuttavat hyvin paljon suomalaista pontikkaa.

Yhteistä näille kaikille paloviinoille on korkea alkoholiprosentti ja juureksellinen paha maku. Ja se on juuri se pontikan juju. Siis paha maku. Se jää varmasti mieleen.

Italialaiset laittavat kuulema kahviinsakin grappaa, koska yksistään kahvi ei ole tarpeeksi pahaa.

Viinan kuuluu maistua pahalta. En ymmärrä, miksi tehdään limuviinoja, joissa alkoholinmakua yritetään peittää. Jos ei etanolin potkua siedä, niin ei olisi tarpeen koskea koko aineeseen.

Pontikan lisäksi Helsingin reissuun liittyy toinenkin iloinen asia. Halvan linja-autoyhtiön bussi vei minut perille yhden euron lipulla.

Normaalitilanteessa minulle pitäisi maksaa, että haluaisin poistua Pihtiputaalta. Mutta euro oli hyvä sopuhinta. Ja onhan se joskus etelässä käytävä, että voi kertoa siellä asuville ihmisille, että Helsingistä pääsee Pihtiputaalle halvimmillaan eurolla.

Samalla julistin myös ilosanomaa, että Helsingin ja Pihtiputaan välinen tie on saatu yhtä lyhyeksi kuin Pihtipudas-Helsinki­–reitti. Aikaisemmin henkinen välimatka näiden suuntien välillä on ollut valovuosien mittainen.